Kalervo Siikala
Haridusministeeriumi osakonnajuhataja, tänu kelle toetusele sai Tuglase Seltsi kontorist ajutiselt taasiseseisvuva Eesti välisministeeriumi juhtimiskeskus.
Kalervo Siikala oli Soome haridusministeeriumi rahvusvahelises osakonnas juhtpositsioonil ajal, mil Soome toetas osana kultuurisuhete arendamisest ka Eesti iseseisvumispüüdlusi. Ta hoidis eestlastele nende püüdlustes väga pöialt. 1987. aastal ametisse nimetatud Harri Holkeri valitsuses vormusid kultuurisuhted eraldi Eesti-projektiks. Eestiga seonduv anti ilma eraldi otsuseta kultuuriminister Anna-Liisa Kasurineni vastutusalasse. Avalikkuses jäädi endiselt reserveerituks.
Siikala ja kantseleiülem Jaakko Numminen kutsusid Eesti haridusministri Väino Rajangu külaskäigule Soome Moskvaga konsulteerimata. Algatus külakäiguks tuli Eesti kultuuriministeeriumist. Järgmine etapp oli konkreetse koostööorgani ehk mõlemas riigis tegutseva kultuurikeskuse asutamine. Mõtte pakkus välja Lennart Meri, tänu kellele hakkas ka Siikala projekti toetama. Poliitilisi probleeme välditi kultuurikeskusesse kodanike ühenduse ehk Tuglase Seltsi loomisega.
Tuglase Seltsis korraldati 21. novembril 1988 arutelu „Mis Eestis toimub”. Siikala ütles, et tal on kavas minna koos kantseleiülema Jaakko Nummineni ja ministeeriumi alluvuses oleva Nõukogude Liidu teadusinstituudi juhi Valdemar Melankoga Eestisse. See uudis avaldati ajalehes Helsingin Sanomat. Nõukogude Liidu suursaadik Helsingis Boris Aristov tegi järgmisel päeval visiidi president Mauno Koivisto juurde ja sõnas, et Nõukogude Liit soovib, et välisriigid ei sekkuks Eesti sündmustesse. Valdemar Melankolt omakorda uuriti, kas haridusministeerium ajab juba omaette välispoliitikat. Heikki Rausmaa on oma väitekirjas leidnud, et Siikala ja Numminen kompasid Eesti-suunalises tegevuses oma võimu piire.
Siikala märkis 1988. aastal Tuglase Seltsi esimehele Kai Laitinenile, et haridusministeerium maksaks kulud, kui selts võtaks praktilise tegevuse enda kanda. Siikala tegi minister Kasurinenile ettepaneku anda Eesti toetamise ülesanne üle eraalustel tegutsevale seltsile, kuna see oleks välispoliitiliselt kõige ohutum. Sellisele töökorraldusele saadi president Mauno Koivisto heakskiit, kes võttis olukorra kokku, öeldes, et kultuuri sildi all saab üsna palju ära teha.
Endine välisministri asetäitja Toivo Kuldsepp märkis ajalehele Sirp antud intervjuus, et Eesti kultuuripunkt, mis tegutses 1991. aasta augustist alates Tuglase Seltsiga samades ruumides ja Soome haridusministeeriumi toetusel, oli vaid kattenimetus. See täitis tegelikkuses ülesandeid, mis iseseisvas riigis kuuluvad saatkonnale. Peale selle tegutses Tuglase Selts haridusministeeriumi eksperdiorganisatsioonina Eestit puudutavates küsimustes. Tollane Eesti peaminister Edgar Savisaar on oma mälestustes kirjutanud, et välisministeeriumit ehitati üles pigem Helsingis kui Tallinnas.
1991. aasta augustis Moskva riigipöördekatse nädalal helistas Tuglase Seltsi tegevjuht Eva Lille Kalervo Siikalale, kes andis omapäi lubaduse: „Laske käia, hoidke tšekid alles, ministeerium maksab.” Soome riigi enda soov oli, et nende pakutav mitmekülgne abi ei jõuaks avalikkuseni. Nii ei saavutanud Soome avalikkuse poolehoidu, kuid eesmärk täideti.
Kalervo Siikala (1932–2009)
Kalervo Siikala toimi opetusministeriön kansainvälisellä osastolla avainpaikalla, kun Suomi tuki Viron itsenäistymispyrkimyksiä osana kulttuurisuhteita. Hän suhtautui virolaisten pyrkimyksiin suurella myötätunnolla. Vuonna 1987 nimitetyssä Harri Holkerin hallituksessa kulttuurisuhteet muotoutuivat erityiseksi Viro-projektiksi. Viro-asiat annettiin ilman muodollista päätöstä kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurisen vastuulle. Julkisuudessa pidettiin etäisyyttä.Siikala ja kansliapäällikkö Jaakko Numminen kutsuivat Viron opetusministeri Väino Rajangun vierailulle Suomeen ohi Moskovan, aloite vierailuun tuli Viron kulttuuriministeriöstä. Seuraavana etappina oli konkreettisen yhteistyöelimen, molempiin maihin sijoittuvien kulttuuri-instituuttien perustaminen. Idea oli Lennat Meren, joka sai Siikalan tukemaan hanketta. Poliittinen ongelma kierrettäisiin siten, että kulttuurikeskuksen muodostaisi kansalaisjärjestö, Tuglas-seura.
Tuglas-seurassa järjestettiin 21.11.1988 keskustelutilaisuus "Mitä Virossa tapahtuu". Siikala kertoi olevansa menossa Viroon kansliapäällikkö Nummisen ja Neuvostoliitto-instituutin johtajan Valdemar Melangon kanssa. Helsingin Sanomat julkaisi tästä uutisen. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Boris Aristov vieraili seuraavana päivänä presidentti Mauno Koiviston luona ja kertoi Neuvostoliiton toivovan, etteivät ulkovallat puuttuisi kehityksen kulkuun Virossa. Neuvostoliitto-instituutin johtajalta Valdemar Melangolta puolestaan tivattiin, tekeekö opetusministeriö omaa ulkopolitiikkaa. Heikki Rausmaa on väitöskirjassaan arvioinut, että Siikala ja Numminen olivat Viro-toiminnassaan kolkutelleet toimivaltuuksiensa rajoja.
Siikala totesi marraskuussa 1988 Tuglas-seuran puheenjohtajalle Kai Laitiselle, että opetusministeriö maksaisi kyllä kulut, jos seura ottaisi käytännön työt tehtäväkseen. Siikala esitteli ministeri Kasuriselle, että Viron tukemisen ulkopoliittisesti vaarattomin tapa on kanavoida se yksityiselle seuralle. Järjestelylle oli saatu presidentti Koiviston hyväksyntä, joka kiteytyi lauseeseen ”kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon”.
Entinen varaulkoministeri Toivo Kuldsepp totesi Sirp-lehden haastattelussa, että Viron kulttuuripiste, joka toimi 1991 helmikuusta alkaen Tuglas-seuran kanssa samoissa tiloissa ja Suomen opetusministeriön tuella, oli vain peitenimi. Se huolehti tehtävistä, jotka itsenäisessä valtiossa kuuluvat lähetystöille. Lisäksi Tuglas-seura toimi opetusministeriön asiantuntijaorganisaationa Viroa koskevissa kysymyksissä. Tuolloinen Viron pääministeri Edgar Savisaar on kirjoittanut muistelmissaan, että ”ulkoministeriö rakennettiin pikemminkin Helsingissä kuin Tallinnassa”.
Moskovan vallankaappausviikolla elokuussa 1991 Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Eva Lille soitti Kalervo Siikalalle, joka omin päin lupasi: ”antaa mennä vain, säästäkää kuitit, ministeriö maksaa”. Suomen oma toivomus oli, ettei Suomen valtion moninaista apua julkistettu. Niinpä Suomi ei voinut saada katsomon suosionosoituksia, mutta päämäärä saavutettiin.
Allikad ja lisainfo | Lähteitä ja lisätietoa
- Pilt/Kuva: Opetusministeriö
- PPO kuraatori Kalervo Siikala vastus Suomen Kuvalehtile, Teataja 16.10.1965
- Soome kultuuripäevad Tallinnas, Sirp ja Vasar 17.5.1968
- Toivo Kuldsepp, Mõtteid Eesti kultuuripunkti avamise eel Helsingis, Sirp 25.1.1991
- Jukka Rislakki, Virolaiset toivovat tukea suomalaisilta "Helsingin konsulaatti olisi hyvä joululahja", Helsingin Sanomat 23.11.1988
- Lennart Meri, Tulen maasta, jonka nimi on Viro. Otava 1995
- Mauno Koivisto, Historian tekijät. Toinen painos, WSOY 1995.
- Graf, Mati ja Roiko-Jokela, Heikki: Vaarallinen Suomi. Suomi Eestin kommunistisen puolueen ja Neuvosto-Viron KGB:n silmin. Minerva 2004.
- Edgar Savisaar, Peaminister, Tartu Kleio, 2004
- Jorma Kallenautio, Suomi kylmän rauhan maailmassa. Suomen ulkopolitiikka Porkkalan palautuksesta 1955 Euroopan unionin jäsenyyteen 1995. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005.
- Marjatta Väänänen, Pääkonsuli Kalervo Siikala, Helsingin Sanomat 31.10.2009
- Jaakko Blomberg, Vakauden kaipuu. Kylmän sodan loppu ja Suomi. WSOY 2011
- Heikki Rausmaa, ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon.” – Suomen ja Viron poliittiset suhteet keväästä 1988 diplomaattisuhteiden solmimiseen elokuussa 1991, väitöskirja, Helsingin yliopisto 2013
- Jaakko Numminen, Kaikki eivät unohtaneet Viroa kylmän sodan vuosina, Helsingin Sanomat 24.2.2018
- Eva Lillen haastattelu 16.3.2018
